Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 19. syyskuu 2012

Post Scriptum.

It has been three months since Diesel was put to sleep. In my last post in this blog I promised to make one more posting in the end of the summer to write about what was wrong with him when I get the final examination results. So here I am now.
 
The whole thing still feels very sorry and unfair. I have once previously lost a 5-year-old dog and I feel it is the most unfortunate and unfair age to loose a dog. When the dog is 5 years old he is past the youth and he is finally an adult dog. He is no more so full of energy and enthusiasm, he is starting think wisely, too. He has gotten basic obedience training and if he is a sportsdog you have probably gained some results already. He has some life experience and he is starting to listen (which does not always mean he would obey you) and know you better just like you now know your dog and you know how he behaves and responds to things. You begin to be an unseparable pair who don't always even need words. The biggest effor to make the dog a good dog is past you and now you enjoy the work you've done and achieve more results – and you can enjoy working even more with your dog, too.
We didn't get as far as 5 years with Diesel but we got close enough to make the loss feel painfully big.
 
Diesel was 1.5 years old when I got him in the summer 3 years ago. It always felt as if he was mentally 1 year younger than his physical age compared to other dogs I've had. He seemed very inexperienced, he was so surprised and positively curious about everything. My first goal was to pass the BH test (Begleithundprüfung) with him in the autum but I soon realized I had to postpone this goal with at least a year. Diesel had no self-control and no self-discipline at all. He had big difficulties in focusing in any one thing. There was a huge workload to do.
 
When I had had Diesel for about a year I finally started to actually like him. For a long time I had felt he was mostly annoying with all his bad habits. He was very very vocal, noisy, always running around in a rush and trying to get everywhere first even when he had no idea what was going on. I was patient and gave him time and strict physical and mental limits since day 1. He calmed down remarkably but it took two years. Slowly he started to turn into an almost normal dog with high energy level and poor focus. But there was no way he would ever turn into a dog who is a nice family pet dog. His character was never suitable to be just a family pet dog.
 
When I got Diesel he suffered of severe separation anxiety. When I left the dogs home alone I had to put him in a large crate. Otherwise he'd try to run after me through windows and doors. The worst thing in Diesel's world was to see someone walk away from him when he could not follow. Sometimes we had a visitor in the house and when he went out the door, Diesel rushed after him howling in desparation – his reaction was so automatic he did it even when I was still inside the house with him. He reacted before realizing the situation and seemed puzzled afterwards.
 
The first months when Diesel was home alone in his big crate he was barking and digging in the crate so anxious he was dripping wet of his own drool up to his elbows when I got back home after a couple of hours. Having received an e-mail from his previous owners I knew this had been a big issue already for a long time.
The ”water lever” got lower with time. One day I realized only the toes in his front paws were a little wet when I got home and he had been alone for a few hours.
 
When we moved to our new house Diesel was so much better that I no longer needed to crate him while I was away. He got his own room where he was separated by a fence from the other dogs and my office. He had a big window where he could see out (but not anyone leaving). When he was left alone, he jumped against the door once in desperation and then calmed down and lied down. He was not hysterical when I got back home and his feet were all dry. He had his big crate in his room and it was always open and he often went in it to sleep. It took him about 2 years to get rid of the worst of the separation anxiety.
 
Diesel was my dog. Other people meant nothing to him when I was around. When we got visitors my other dogs rushed to greet them and Diesel rushed to run around the other dogs realizing they were happy and excited so he was also really excited but he did not understand the visitors had something to do with it all. I think it took over a year before he actually paid attention to people who appeared in our yard. Mostly I was the only significant person he needed. Whatever he was doing he was kept one ear tuned to my level, he always noticed when I called him or talked to him no matter what was happening.
 
Diesel would have given his life for me. He would have done his everything for me. He had a huge tendency to aggressive behavior when threatened so I knew I could go anywhere with him and always be safe. But it also explains why someone could easily have problems with grooming him and handling him. He was not afraid to use his teeth in unpleasant situations. Dispite this quality and tendency it was not a problem in our everyday life – Diesel was not an aggressive or unpredictable dog, he was kind and open and friendly.
 
Diesel was the first dog I have had to challenge and win physically, fight like dogs do until surrender. It happened when I had had him for 1.5 years and I think I was the first living being, man or dog, that he ever fully surrendered to both physically and mentally. Fighting with him like dogs do (not something I had ever imagined myself doing!) until he willingly surrendered to me like dogs do was probably the most significant turning point in making Diesel a nice dog. After that he was more content and balanced and peaceful than ever. 
 
Learning to know Diesel and seeing his problem behavior I understood very well why his first family could not keep him. I assume they only wanted a nice family dog and what they got was a high-energy-level puppy who was not afraid to bite and who needed a job and calm leading with a very firm hand. When problems escalate to a level that was visible in Diesel when I got him I can well understand that the best solution for both Diesel and his first family was to give him up to someone who can handle the whole wild package.
 
The last autumn and winter that I had Diesel we focused in training obedience and the progress was magnificent. I had been teaching the basics of obedience work to Diesel since I got him. I had spent very much time building up the basics, and I had done it very thoroughly. Now it was finally time to build on the good basics and it was super! Diesel was so excited to do obedience work with me. He tried so hard to please me and do well and right after he tried to do it even better. heart He gave his everything to me when training and I miss training and working with him so, so much.
 
This summer I should have been building the basics to obedience training with little Merlin puppy but I have had no motivation. The motivation died with Diesel. I don't want to start things all over again with yet another dog, I want to continue where I left with Diesel. I want him back.
 
It feels so so unfair that just as Diesel started to be a nice dog and worked well and was so co-operative and able to focus and control himself and we got terrific results in tests and trials, it was all over. It has been three months now. Sometimes I meet an acquitance who hasn't heard the news yet. I still get tears in my eyes as I point out the lilac under which Diesel is buried in our garden. Some days I realize how much I've lost and the pain presses my heart badly. One morning driving to school was really bad, tears ran down my face all 45 minutes that I sat in the car.
 
After Diesel was put to sleep I took him to the university for post-mortem examinations. It was my & Diesel's gift to the science. They did computer tomography scans of not only Diesel's spine but also his elbows because he had been limping a front foot for so many weeks without any improvement even when he was on two painkillers.
For me the reason to have Diesel euthanized was all clear: it was the human thing to do, it was the final release from chronic and uncurable pain when pain killers did not help. So there was no hurry to get the CT scan results. I knew what I did even if it felt so hard.
Finding a new home for Diesel was not an acceptable solution at any point in the end the journey. It never even crossed my mind. Dogs come to my home to stay for good. Diesel had a very difficult character. I was a god to him. A new home would not have removed Diesel's pain and it would not have brought him a new back and a new front foot. When you come to an end you come to an end and there is no way to change it.
 
I got Diesel's epicrisis from the university in late August. A lot of people have asked me what was actually wrong with Diesel and I've promised to put it all in my last post in this blog so here it is:
Diesel had a transitional vertebra in the lumbo-sacral area in his back. It is something he was born with and it gives predisposition to over-mobility in vertebrae, and spondylosis. The body tries to self-fix the over-mobile vertebrae with creating spondylosis which is a very painful process and when finished makes the vertebrae totally immobile. Diesel had spondylosis in different stages in several vertebrae.
Diesel had mild arthrosis in the wrist in his right front foot.
Diesel had arthrosis in both elbows. He has possibly had mild elbow dysplasia to begin with.
Diesel's left hip socket was low and the radiologist had given him an additional diagnosis of hip dysplasia. However, he didn't have any significant arthritis in his hips.
 
Later in August I got to sit down with a specialist to view the CT scans. I could see Diesel's pelvis in 3D and from different angles in the computer screen. It looked horrible. The transitional vertebra was totally deformed and even a layman like myself could easily see it didn't fit there at all.
 
I've been thinking if I actually regret buying Diesel. I can't say. It is a good question. However, there is one thing I did learn in this process: it does not matter how good health results the adult dog you are buying has on paper. It does not matter that you ask the seller to have someone check the dog's HD x-ray to see if there are abnormal vertebrae in the lumbo-sacral area. You must do it yourself, you must see it for yourself. Diesel's transitional vertebra is clearly visible in a usual hip x-ray.

It was my mistake that I did not ask to see his hip x-ray myself. Surely I would not have bought a dog with such sceletal abnormality to be trained to become a working dog. But the other side of the coin is that had I asked to get to see his hip x-ray myself I would not have bought him. I don't know if not having the Diesel Experience had been better or worse for me but I believe it was better for Diesel. He found his place in our household, he got the right limits and rules, he got lots and lots of attention, he got work to do and he had so much fun. And when the pain got so bad that he could not manage even a short walk on leash, he got to go. The downside is that I was left with the terrible aching sorrow and - again – no partner to work with

 



keskiviikko, 19. syyskuu 2012

Jälkikirjoitus: vastauksia

On kulunut kolme kuukautta siitä, kun Diesel lopetettiin. Itkua ja todella pahaa mieltä kesti pari viikkoa. Tuntui, että tapahtunut oli todella epäreilua. Olen joskus aikaisemmin pohtinut, että on pahinta menettää koira 5-vuotiaana. Silloin se on jo elänyt nuoruutensa ja pöhköillyt pöhköytensä, alkaa rauhoittua ja kuunnella ja toimia ihan eri tavalla. Koira ymmärtää sinua ja sinä koiraa, koira tietää mitä tahdot milloinkin (vaikkei aina teekään niin) ja sinä tiedät miten koira toimii missäkin tilanteessa. Se nuoruuden vouhotus alkaa laantua ja järki asettua päähän pikku hiljaa. Me emme Dieselin kanssa ihan ehtineet tuohon 5 vuoteen mutta lähelle kuitenkin.

Diesel tuli minulle 1,5-vuotiaana. Tuntui kuitenkin kuin se olisi ollut vuoden verran jäljessä henkisessä kehityksessä verrattuna koiriin, joitten kanssa on tehty jotakin. Tavoitteenani oli tehdä BH-koe jo saman vuoden syksynä mutta pian ilmeni, että tämä tavoite piti siirtää jopa vuodella eteenpäin. Niin paljon tehtävää Dieselin kanssa oli, ennen kuin se oppi hillitsemään itsensä ja keskittymään. Se oli valtava työsarka. 

Kun Diesel oli ollut minulla reilun vuoden, aloin tykätä siitä. Siihen asti se oli ollut pääasiassa ärsyttävä vouhottaja jolle ei ole koskaan opetettu itsehillintää, ja joka oli tavattoman äänekäs ryntäilijä. Pidin kyllä mielessä, että tämä ei sinänsä ollut koiran syy vaan niitten ihmisten, joitten kanssa se oli elänyt. Kun se meillä sai tiukat rajat henkiselle ja fyysiselle olemiselleen, rauhoittui se huomattavasti parin vuoden aikana. Siitä alkoi tulla lähestulkoon normaali energinen ja heikosti keskittyvä koira, joskaan se ei koskaan ollut koira, joka olisi ollut kiva kotikoira. Sen pääkopan sisältö ei sopinut vain kotikoirana olemiseen. 

Viimeisen puolen vuoden aikana keskityimme täysillä tottelevaisuuden treenaamiseen todella upein tuloksin. Olin rakentanut alusta asti pohjaa tottikselle Diisun kanssa, pala palalta ja perusteellisesti, ja se oli todella kannattanut. Nyt kun koiralla alkoi olla pääkoppa paremmassa kuosissa, oli sen hyvän perustuksen päälle antoisaa alkaa rakentaa. Diesel teki todella innoissaan tottista ja se todella yritti aina parhaansa ja vieläkin vähän enemmän. heart Sitä yhdessä treenaamista ja tekemistä tuollaisen kaikkensa minulle antavan koiran kanssa minulla on ihan hirveä ikävä. Motivaatio alkaa uudestaan rakentamaan pohjia Merlin-pennun kanssa on koko kesän ajan ollut täysin olematon.

Kun Diesel tuli meille, sillä oli erittäin paha eroahdistus. Yksinollessa sen oli oltava suuressa häkissä, koska muuten se yritti tulla läpi ikkunoista ja ovista. Kaikista pahinta oli, jos se näki ihmisen katoamisen pois näkyvistä. Se saattoi huutaa jonkun vieraan ihmisen perään joka meni ovesta ulos, kunnes huomautin, että ei ole mitään hätää, koska täällähän on vielä paljon ihmisiä sisällä. Reaktio huutaa ja panikoida kun joku ihminen näkyi lähtevän ja menevän pois, oli niin voimakkaasti Dieselin mielessä, ettei se aina tuntunut edes tajuavan, mitä teki. 

Ensimmäiset kuukaudet Diesel huusi ja kaivoi häkkiään yksinollessaan niin voimakkaasti, että se oli kyynärpäitä myöten valuvan litimärkä kuolastaan kun tulin kotiin muutaman tunnin päästä. Aikaa myöten vesiraja laski ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että sillä oli enää etutassujen varpaat ihan pikkuisen kosteat yksinolon jälkeen. Kun muutimme uuteen taloomme, jäi häkki pois käytöstä ja Dieselillä oli oma tila, sikaosasto, jossa se oli yksinollessaan. Siellä se oli erotettu aidalla toisista koirista ja näki ikkunasta pihalle. Yksin jäädessään se teki yleensä kerran epätoivoisen loikan ovea vasten ja asettui sitten. Diesel oppi aikaa myöten myös olemaan häkissä rauhassa, hillumatta ja sen sikaosastolla oli sama iso häkki jota se käytti nukkumapaikkanaan. Aikaa tähän yksinolon opetteluun kului pari vuotta.

Diesel oli niin minun koira, kukaan ei muu yltänyt sen maailmassa samalle tasolle kuin minä. Kun se tuli meille, vieraat ihmiset oli sille melkoisen merkityksettömiä. Kesti varmaan vuoden ennen kuin se tervehti pihaan tulevia ihmisiä menemällä heidän luokseen. Siihen asti se vouhkasi toisten koirien ympärillä ja oli tohkeissaan koska toiset koirat oli tohkeissaan (saapuneista ihmisistä joita Diisu ei nähtävästi edes huomannut). Kun minä olin paikalla, muut ihmiset oli pitkään täysin merkityksettömiä. Pikku hiljaa se avautui näkemään muutkin ihmiset, mutta minä olin sille silti aika kaikki kaikessa. Mitä vain se puuhasikin, niin aina sillä oli korvat auki kuulemaan ja tunnistamaan minun ääneni kaiken muun keskeltä. 

Diesel olisi puolustanut minua viimeiseen hengenvetoonsa asti ja tehnyt kaikkensa puolestani, siitä ei ollut epäilystäkään. Dieselillä oli valtavan suuri terävyys, mikä selittää sen, ettei sen ensimmäinen koti pärjännyt sen kanssa esimerkiksi turkinhoidossa. En ole koskaan joutunut ottamaan fyysisesti yhteen minkään koiran kanssa samalla tavalla kuin Diisun kanssa kun se oli ollut meillä 1,5 vuotta. Fyysinen tappelu koirien kielellä täydelliseen alistumiseen asti. Mutta sen jälkeen asia oli selvä ja Diesel rauhoittui silminnähden. Se oli merkittävä askel siihen, että siitä alkoi tulla kiva koira. Suuri terävyys ei näkynyt arkielämässä kovin merkittävästi tai häiritsevästi, Diesel ei ollut vaarallinen eikä arvaamaton koira. Se oli perusystävällinen ja avoin ihmisiä kohtaan.

Ja sitten juuri kun Diesel alkoi olla mukava ja toimiva ja sen kanssa oli todella kiva tehdä juttuja ja tuloksiakin alkoi tulla kokeista, niin se kaikki päättyikin. Siitä on nyt kolme kuukautta aikaa. Silloin tällöin tapaan jonkun tuttavan, joka ei tiedä mitä on tapahtunut ja aina nousee kyynelet silmiin kun kerron, että Diesel nukkuu nykyään ikiunta tuossa meidän puutarhassa pihasyreenin alla. Yhtenä aamuna kouluun ajaessani tuli ihan lohduton itku ja ikävä Diisua ja vetistelin koko kolme varttia. 

Diesel meni lopetuksen jälkeen yliopistolle tietokonetomografiatutkimuksiin. Se oli meidän lahjoituksemme tieteelle ja koirien selkämuutosten tutkimukselle. Samalla otettiin CT-kuvat sen kyynärpäistä, koska se ontui viimeiset 6 viikkoa voimakkasti toista etujalkaansa.
Minulle Dieselin lopetuksen syy oli itsestäänselvä: se oli ainoa humaani tapa toimia, se oli kroonisen, parantumattoman kivun lievitys kun kipulääkkeet ei auttaneet. Minulla ei ollut kiirettä kuulla, mitä CT-kuvista löytyi, koska minä tiesin mitä tein, niin kauhealta kuin se tuntuikin.
Uuden kodin etsiminen Dieselille ei käynyt edes mielessä. Koirat tulevat meille loppuiäkseen ja tämä oli Diisulle jo kolmas koti. Diisulla oli hyvin hyvin vaikea luonne ja se jumaloi minua. Uusi koti ei olisi auttanut Dieselin kipuihin kun ei kipulääkkeetkään niihin auttaneet. Uusi koti ei olisi tuonut Diisulle uutta selkää ja uutta etujalkaa. Kun ollaan lopussa, ollaan lopussa ja sitä vastaan on turha taistella.

Sain Diisun rtg-kuvista lausunnon ja Diisun koko sairaskertomuksen yliopistolta elokuun lopussa. Monet on kyselleet varovasti kesän aikana, mikä Diisulla tarkalleen ottaen oli ja lupasin jo kolme kuukautta sitten, että teen vielä yhden blogikirjoituksen aiheesta. Joten tässä tulee:
Lannerangan alueella oli useammassa nikamavälissä spondyloosia ja lanneristiluun alueella oli välimuotoinen eli transitionaalinen nikama. Oletuksena on, että tuo välimuotoinen nikama on aiheuttanut yliliikkuvuutta selkärangan nikamissa ja keho on korjannut tilanteen itse kehittämällä spondyloosin jäykistämään selkää.
Oikean etujalan ranteessa oli alkavaa nivelrikkoa.
Molemmissa kyynärnivelissä oli nivelrikkoa. Mahdollisesti molemmissa kyynärpäissä on ollut lievä kyynärnivelen dysplasia.
Vasemmalla puolella oli matala lonkkamalja ja lisädiagnoosina on annettu lonkkaniveldysplasia, joskin merkittävää nivelrikkomuodostumaa ei ollut lonkissa.

Elokuun lopussa sain tilaisuuden nähdä Diisun CT-kuvat ihan itse ja käydä asiantuntijan kanssa läpi löydökset. Katselimme ja pyörittelimme Dieselin lannerankaa kolmiulotteisena tietokoneen ruudulla ja näky oli suoraan sanoen hirvittävä. Välimuotoinen nikama lumbosakraalialueella oli kauhean epämuodostunut ja tällainen maallikkokin näki, ettei se sopinut paikalleen lainkaan.

En osaa sanoa, kadunko Dieselin ostamista, vaikka kävikin niin kuin kävi. Yhden asian olen kuitenkin oppinut: jos olen ostamassa aikuista koiraa, joka on tutkittu terveeksi ulkomailla (A-lonkat), niin ei riitä, että pyydän että myyjän toimesta joku osaava henkilö katsoo lonkkakuvasta, onko koiralla synnynnäisiä nikamamuutoksia lanne-risti-alueella. Dieselin transitionaalinen nikama on ollut selkeästi nähtävissä lonkkakuvassa.
Oli minun virheeni, etten pyytänyt kuvaa itselleni nähtäväksi. En toki olisi ostanut käyttökoiraksi koiraa, joka oli jo valmiiksi ns. rikkinäinen. Toisaalta jos olisin pyytänyt kuvan nähtäväksi enkä vain luottanut myyjän sanaan, ei Diesel olisi tullut meille. En tiedä olisiko se sitten ollut minulle parempi vai huonompi asia mutta uskon, että Diisulle oli parempi näin. Se sai rajat ja löysi paikkansa ja se sai tehdä monenlaisia juttuja, joista se piti. Sillä oli kauhean kivaa. Ja kun kivut muuttui niin koviksi, ettei se pystynyt enää kävelemään lyhyttäkään hihnalenkkiä, se sai lähteä. Ja minulle jäi hirveä, raastava ikävä. heart




sunnuntai, 17. kesäkuu 2012

Kiitos - Thank You

Kiitos kaikille osaa ottaneille. Olen saanut noin 200 kannustavaa ja voimaa antavaa viestiä eri puolilta maailmaa sekä yhden paheksuvan viestin. Kun jollain ystävällä tai tuttavalla on ollut surua olen ajatellut, että ei ole mitään mitä voisin sanoa, ei mitään mikä oikeasti auttaisi - on vaikeaa löytää sanoja. Mutta nyt tiedän, että jokainen ystävällinen sana ja viesti lämmittää mieltä ja koskettaa. Ihan jokainen. heart Ja tiedän myös, mitä ei missään nimessä kannata sanoa vastaavassa tilanteessa. 
Lämmin kiitos myös Diisun toiselle omistajalle Maijulle tuesta ja ymmärryksestä kaikessa.

I want to express my warmest thanks to all the friendly and compassionate people who have sent me messages from around the world concerning Diesel. I have received about 200 messages showing sympathy and compassion and encouragement and one showing disapproval. 
When a friend or an acquitance has had sorrow it has been difficult for me to find the correct words of comfort. It feels like there is nothing one can say to make it better. Now I know that every word counts, every single kind word of sympathy gives strength. Thank You. heart  Unfortunately I also know what to absolutely not say in a situation like this.
Warm thanks especially to Diesel's co-owner Maiju for her full support and understanding in everything.



Diesel & Maiju, kesällä 2010 / Summer 2010

Dieselin blogi hiljenee nyt, vuosia ennen kuin oli tarkoitus. Kaikki jäi kesken. Diesel meni lopetuksen jälkeen Helsingin yliopistolle CT-kuviin ja löydöksien mukaan mahdollisesti patologille lausuttavaksi. Saan näistä lausunnot joskus kesän aikana ja laitan ne sitten vielä tänne. Viikon verran asiaa harkittuamme teimme päätöksen, että Merlin-pentu jää kotiin täyttämään Diisun jättämää harrastuskoiran paikkaa. Merlinin edesottamuksia ja kavereita voi seurata sen omasta blogista jatkossa.  

This is the end of Diesel's blog - many years too soon. This is it. In the middle of so many plans and set goals, it all stopped here. After being euthanized Diesel's body was given to Helsinki University for CT scans and, if the findings demand, for pathological examinations. I will get the results from these examinations later in the summer and make one more post about them in this blog.
After thinking about it for a week we have decided to leave little Merlin puppy at home to fulfil the big empty space Diesel left as my sportsdog. You can follow Merlin and his friends in his own blog.

Tämä on Merlin - This is Merlin

maanantai, 11. kesäkuu 2012

Jos taivas on tänä iltana levoton, se johtuu sitä, että Diisu vouhottaa sen porteilla: Päästäkää minut sisään!



Diesel sai lähteä omalla kotipihallaan kesken palloleikin. Vihreä kumipallo on kaikkien aikojen paras esine Diisun mielestä, mutta sillä ei ole leikitty nyt yli kuukauteen. Ensimmäinen piikki tuikattiin kankkuun leikin lomassa. Kun jalat alkoi tuntua huterilta, Diisu tunki pään pallo suussaan syliini ja otti tukea. Siihen, syliini se sai nukahtaa lopullisesti. Vihreä kumipallo pysyi suussa alusta loppuun asti, automatkan kotipihalta Helsinkiin ja vielä yliopiston tutkimuspöydälle saakka, jossa otin pannan pois ja pallo pysyi yhä suussa. Onkohan se tipahtanut vieläkään?

Yliopistolla Dieselille tehdään tietokonetomografiakuvauksia, joita hyödynnetään rodun selkätutkimuksessa. Laitan tarkempia tietoja tänne blogiin sitten jonain päivänä.

Diesel got to leave this world playing with his favorite green rubber ball in our own garden for the first time in a month. My friend came over to put him to sleep at home. Diesel got the first shot amidst squeeking the ball. When he started to feel unstable he pushed his head in my lap, the ball in his mouth, for support. And there he got to fall asleep, in my arms with the ball in his mouth. In the end his heart stopped beating but the ball stayed in his mouth even though Diesel was already long gone. I drove to the Helsinki University and we carried him to the examination room, I took off his collar - and he was still holding the ball in his mouth. I wonder if it will ever drop?

A researcher team will perform some CT (computer tomography) scans on Diesel post mortem for the project that studies spine abnormalities in the PON in Helsinki University. I hope studying his case will benefit the science and all dogs in general one day. I will get the results later on and will make a note about it in this blog.









Diesel adored me and always thought that I can fix everything. But this I could not fix. I hope he'll forgive me.

maanantai, 11. kesäkuu 2012

Ilta ja aamu

Eilen treenasimme MM-joukkueen kanssa Hämeenlinnassa ja Diesel sai tulla mukaan autoilemaan, koska kaikista kamalinta mitä se tietää, on olla erossa minusta. Treenien jälkeen Diesel sai tulla jaloittelemaan kentälle. Se edellinen Diesel olisi muutaman tunnin toisten puuhailua katsottuaan rynnännyt viheriölle ja mennä painellut ympäriinsä hurjaa vauhtia tutkimassa, missä kaikki oli ja mitä ne oli tehneet. Mutta nyt Diesel liikkui hyvin hidasta käyntiä, haisteli nurmea, ihan siinä lähellä vain. Ja kun innostin sen ottamaan muutaman raviaskelen, se ontui melko voimakkaasti.

Illalla kotiin tultuamme Diesel ei halunnut leikkiä Merlinin kanssa - ihan ensimmäistä kertaa se päästi pahan äänen pennulle. Minun piti käydä postilaatikolla, jonne on matkaa n. 500 metriä ja hetken levähdettyämme lähdin matkaan kahden Diisun kanssa. Oli vähällä, etten joutunut soittamaan autokyytiä takaisin kotiin, kun kulkeminen muuttui niin hankalaksi. Diesel eteni hyvin hitaasti, peitsasi (mitä on tehnyt nyt reilun viikon ajan, aiemmin ei koskaan) ja ontui. Levähdimme hetken, Diisu tankkasi ojasta maukasta vettä ja kävelimme hissukseen kotiin.

Tänä aamuna se ei halunnut leikkiä Merlinin kanssa.

Yesterday afternoon we had a training session with this year's World Championship team in Hämeenlinna. The worst thing in Diesel's life is to be away from me so I took him with me in the car. After watching other dogs practise for nearly 3 hours the old Diesel would have been running wildly around the field once let out of the car, eager to see who has been where and done what...  But now he walked in a slowly pace and sniffed the ground a little, and when he trotted a little he was limping badly.

In the evening at home he didn't want to play with Merlin the puppy or be near him. After sitting down for a while I decided to make a short walk (500 m there and back) to our post box. I decided to take Diesel with me. After 500 metres I felt I need to phone and ask someone to take us back home by car. Diesel was moving very slowly, pacing and limping and it looked so bad and so sad. He has been pacing easily for the past two weeks or so which is yet again one more symptom of constant back ache. Before this he has never been a pacer. We rested a little while, he had a good drink out of a ditch and we walked back home.

This morning Diesel didn't want to spend time with Merlin the puppy. He has been on heavy pain killers for a week now and at first they maybe eased him a little, he was perkier and played a lot with Merlin in the evenings. But now it seems the pain is overtaking like never before and it is starting to show in his mood, too.