On kulunut kolme kuukautta siitä, kun Diesel lopetettiin. Itkua ja todella pahaa mieltä kesti pari viikkoa. Tuntui, että tapahtunut oli todella epäreilua. Olen joskus aikaisemmin pohtinut, että on pahinta menettää koira 5-vuotiaana. Silloin se on jo elänyt nuoruutensa ja pöhköillyt pöhköytensä, alkaa rauhoittua ja kuunnella ja toimia ihan eri tavalla. Koira ymmärtää sinua ja sinä koiraa, koira tietää mitä tahdot milloinkin (vaikkei aina teekään niin) ja sinä tiedät miten koira toimii missäkin tilanteessa. Se nuoruuden vouhotus alkaa laantua ja järki asettua päähän pikku hiljaa. Me emme Dieselin kanssa ihan ehtineet tuohon 5 vuoteen mutta lähelle kuitenkin.

Diesel tuli minulle 1,5-vuotiaana. Tuntui kuitenkin kuin se olisi ollut vuoden verran jäljessä henkisessä kehityksessä verrattuna koiriin, joitten kanssa on tehty jotakin. Tavoitteenani oli tehdä BH-koe jo saman vuoden syksynä mutta pian ilmeni, että tämä tavoite piti siirtää jopa vuodella eteenpäin. Niin paljon tehtävää Dieselin kanssa oli, ennen kuin se oppi hillitsemään itsensä ja keskittymään. Se oli valtava työsarka. 

Kun Diesel oli ollut minulla reilun vuoden, aloin tykätä siitä. Siihen asti se oli ollut pääasiassa ärsyttävä vouhottaja jolle ei ole koskaan opetettu itsehillintää, ja joka oli tavattoman äänekäs ryntäilijä. Pidin kyllä mielessä, että tämä ei sinänsä ollut koiran syy vaan niitten ihmisten, joitten kanssa se oli elänyt. Kun se meillä sai tiukat rajat henkiselle ja fyysiselle olemiselleen, rauhoittui se huomattavasti parin vuoden aikana. Siitä alkoi tulla lähestulkoon normaali energinen ja heikosti keskittyvä koira, joskaan se ei koskaan ollut koira, joka olisi ollut kiva kotikoira. Sen pääkopan sisältö ei sopinut vain kotikoirana olemiseen. 

Viimeisen puolen vuoden aikana keskityimme täysillä tottelevaisuuden treenaamiseen todella upein tuloksin. Olin rakentanut alusta asti pohjaa tottikselle Diisun kanssa, pala palalta ja perusteellisesti, ja se oli todella kannattanut. Nyt kun koiralla alkoi olla pääkoppa paremmassa kuosissa, oli sen hyvän perustuksen päälle antoisaa alkaa rakentaa. Diesel teki todella innoissaan tottista ja se todella yritti aina parhaansa ja vieläkin vähän enemmän.  Sitä yhdessä treenaamista ja tekemistä tuollaisen kaikkensa minulle antavan koiran kanssa minulla on ihan hirveä ikävä. Motivaatio alkaa uudestaan rakentamaan pohjia Merlin-pennun kanssa on koko kesän ajan ollut täysin olematon.

Kun Diesel tuli meille, sillä oli erittäin paha eroahdistus. Yksinollessa sen oli oltava suuressa häkissä, koska muuten se yritti tulla läpi ikkunoista ja ovista. Kaikista pahinta oli, jos se näki ihmisen katoamisen pois näkyvistä. Se saattoi huutaa jonkun vieraan ihmisen perään joka meni ovesta ulos, kunnes huomautin, että ei ole mitään hätää, koska täällähän on vielä paljon ihmisiä sisällä. Reaktio huutaa ja panikoida kun joku ihminen näkyi lähtevän ja menevän pois, oli niin voimakkaasti Dieselin mielessä, ettei se aina tuntunut edes tajuavan, mitä teki. 

Ensimmäiset kuukaudet Diesel huusi ja kaivoi häkkiään yksinollessaan niin voimakkaasti, että se oli kyynärpäitä myöten valuvan litimärkä kuolastaan kun tulin kotiin muutaman tunnin päästä. Aikaa myöten vesiraja laski ja jossain vaiheessa havahduin siihen, että sillä oli enää etutassujen varpaat ihan pikkuisen kosteat yksinolon jälkeen. Kun muutimme uuteen taloomme, jäi häkki pois käytöstä ja Dieselillä oli oma tila, sikaosasto, jossa se oli yksinollessaan. Siellä se oli erotettu aidalla toisista koirista ja näki ikkunasta pihalle. Yksin jäädessään se teki yleensä kerran epätoivoisen loikan ovea vasten ja asettui sitten. Diesel oppi aikaa myöten myös olemaan häkissä rauhassa, hillumatta ja sen sikaosastolla oli sama iso häkki jota se käytti nukkumapaikkanaan. Aikaa tähän yksinolon opetteluun kului pari vuotta.

Diesel oli niin minun koira, kukaan ei muu yltänyt sen maailmassa samalle tasolle kuin minä. Kun se tuli meille, vieraat ihmiset oli sille melkoisen merkityksettömiä. Kesti varmaan vuoden ennen kuin se tervehti pihaan tulevia ihmisiä menemällä heidän luokseen. Siihen asti se vouhkasi toisten koirien ympärillä ja oli tohkeissaan koska toiset koirat oli tohkeissaan (saapuneista ihmisistä joita Diisu ei nähtävästi edes huomannut). Kun minä olin paikalla, muut ihmiset oli pitkään täysin merkityksettömiä. Pikku hiljaa se avautui näkemään muutkin ihmiset, mutta minä olin sille silti aika kaikki kaikessa. Mitä vain se puuhasikin, niin aina sillä oli korvat auki kuulemaan ja tunnistamaan minun ääneni kaiken muun keskeltä. 

Diesel olisi puolustanut minua viimeiseen hengenvetoonsa asti ja tehnyt kaikkensa puolestani, siitä ei ollut epäilystäkään. Dieselillä oli valtavan suuri terävyys, mikä selittää sen, ettei sen ensimmäinen koti pärjännyt sen kanssa esimerkiksi turkinhoidossa. En ole koskaan joutunut ottamaan fyysisesti yhteen minkään koiran kanssa samalla tavalla kuin Diisun kanssa kun se oli ollut meillä 1,5 vuotta. Fyysinen tappelu koirien kielellä täydelliseen alistumiseen asti. Mutta sen jälkeen asia oli selvä ja Diesel rauhoittui silminnähden. Se oli merkittävä askel siihen, että siitä alkoi tulla kiva koira. Suuri terävyys ei näkynyt arkielämässä kovin merkittävästi tai häiritsevästi, Diesel ei ollut vaarallinen eikä arvaamaton koira. Se oli perusystävällinen ja avoin ihmisiä kohtaan.

Ja sitten juuri kun Diesel alkoi olla mukava ja toimiva ja sen kanssa oli todella kiva tehdä juttuja ja tuloksiakin alkoi tulla kokeista, niin se kaikki päättyikin. Siitä on nyt kolme kuukautta aikaa. Silloin tällöin tapaan jonkun tuttavan, joka ei tiedä mitä on tapahtunut ja aina nousee kyynelet silmiin kun kerron, että Diesel nukkuu nykyään ikiunta tuossa meidän puutarhassa pihasyreenin alla. Yhtenä aamuna kouluun ajaessani tuli ihan lohduton itku ja ikävä Diisua ja vetistelin koko kolme varttia. 

Diesel meni lopetuksen jälkeen yliopistolle tietokonetomografiatutkimuksiin. Se oli meidän lahjoituksemme tieteelle ja koirien selkämuutosten tutkimukselle. Samalla otettiin CT-kuvat sen kyynärpäistä, koska se ontui viimeiset 6 viikkoa voimakkasti toista etujalkaansa.
Minulle Dieselin lopetuksen syy oli itsestäänselvä: se oli ainoa humaani tapa toimia, se oli kroonisen, parantumattoman kivun lievitys kun kipulääkkeet ei auttaneet. Minulla ei ollut kiirettä kuulla, mitä CT-kuvista löytyi, koska minä tiesin mitä tein, niin kauhealta kuin se tuntuikin.
Uuden kodin etsiminen Dieselille ei käynyt edes mielessä. Koirat tulevat meille loppuiäkseen ja tämä oli Diisulle jo kolmas koti. Diisulla oli hyvin hyvin vaikea luonne ja se jumaloi minua. Uusi koti ei olisi auttanut Dieselin kipuihin kun ei kipulääkkeetkään niihin auttaneet. Uusi koti ei olisi tuonut Diisulle uutta selkää ja uutta etujalkaa. Kun ollaan lopussa, ollaan lopussa ja sitä vastaan on turha taistella.

Sain Diisun rtg-kuvista lausunnon ja Diisun koko sairaskertomuksen yliopistolta elokuun lopussa. Monet on kyselleet varovasti kesän aikana, mikä Diisulla tarkalleen ottaen oli ja lupasin jo kolme kuukautta sitten, että teen vielä yhden blogikirjoituksen aiheesta. Joten tässä tulee:
Lannerangan alueella oli useammassa nikamavälissä spondyloosia ja lanneristiluun alueella oli välimuotoinen eli transitionaalinen nikama. Oletuksena on, että tuo välimuotoinen nikama on aiheuttanut yliliikkuvuutta selkärangan nikamissa ja keho on korjannut tilanteen itse kehittämällä spondyloosin jäykistämään selkää.
Oikean etujalan ranteessa oli alkavaa nivelrikkoa.
Molemmissa kyynärnivelissä oli nivelrikkoa. Mahdollisesti molemmissa kyynärpäissä on ollut lievä kyynärnivelen dysplasia.
Vasemmalla puolella oli matala lonkkamalja ja lisädiagnoosina on annettu lonkkaniveldysplasia, joskin merkittävää nivelrikkomuodostumaa ei ollut lonkissa.

Elokuun lopussa sain tilaisuuden nähdä Diisun CT-kuvat ihan itse ja käydä asiantuntijan kanssa läpi löydökset. Katselimme ja pyörittelimme Dieselin lannerankaa kolmiulotteisena tietokoneen ruudulla ja näky oli suoraan sanoen hirvittävä. Välimuotoinen nikama lumbosakraalialueella oli kauhean epämuodostunut ja tällainen maallikkokin näki, ettei se sopinut paikalleen lainkaan.

En osaa sanoa, kadunko Dieselin ostamista, vaikka kävikin niin kuin kävi. Yhden asian olen kuitenkin oppinut: jos olen ostamassa aikuista koiraa, joka on tutkittu terveeksi ulkomailla (A-lonkat), niin ei riitä, että pyydän että myyjän toimesta joku osaava henkilö katsoo lonkkakuvasta, onko koiralla synnynnäisiä nikamamuutoksia lanne-risti-alueella. Dieselin transitionaalinen nikama on ollut selkeästi nähtävissä lonkkakuvassa.
Oli minun virheeni, etten pyytänyt kuvaa itselleni nähtäväksi. En toki olisi ostanut käyttökoiraksi koiraa, joka oli jo valmiiksi ns. rikkinäinen. Toisaalta jos olisin pyytänyt kuvan nähtäväksi enkä vain luottanut myyjän sanaan, ei Diesel olisi tullut meille. En tiedä olisiko se sitten ollut minulle parempi vai huonompi asia mutta uskon, että Diisulle oli parempi näin. Se sai rajat ja löysi paikkansa ja se sai tehdä monenlaisia juttuja, joista se piti. Sillä oli kauhean kivaa. Ja kun kivut muuttui niin koviksi, ettei se pystynyt enää kävelemään lyhyttäkään hihnalenkkiä, se sai lähteä. Ja minulle jäi hirveä, raastava ikävä.